Kolumni: Työssäoppimisjaksot kehittävät ohjaajankin osaamista

Moni tuskailee työssä. Henkilöstöä on liian vähän, ajanpuutteen vuoksi hoidettavat eivät saa tarpeeksi aikaa ja hoidettavan voimavaroista lähtevä työskentely on tipotiessään.

Näitä viestejä tulee viikoittain ja paljon. Viestien tuojat ovat osaavia ja tunnollisia superilaisia. He ovat aidosti huolissaan siitä, miten hoidon laatu laskee ja miten hoitajat uupuvat työtaakkansa alle. Voisi olettaa, että kukaan ei halua enää tähän ammattiin. Onneksi kaikesta huolimatta opiskelijoita on tulossa ja he sanovat opiskelevansa juuri siihen ammattiin, johon ovat koko ajan halunneet. He sanovat, että hoitaminen ja kaikki siihen kuuluva on sitä, mitä haluavat tehdä.

Yhteistä alalle haluaville on halu auttaa, ohjata ja hoitaa. Tämä innostuneisuus ja halu oppia on työssä jo olevien käännettävä voitoksi, etenkin työssäoppimisjaksoilla. Koulutusmäärärahojen leikkaaminen on todella älytöntä. Sen myötä työssäoppimisjaksoja tullaan lisäämään ja opiskelijalla on entistä heikommat teoriatiedot harjoitteluun tullessaan. Tämä on haaste työpaikoilla ja vaatii paneutumista.

Totuus on kuitenkin se, että tulevien lähihoitajien ja muiden superilaisten ammattiin ohjaaminen riippuu paljon meistä itsestämme.  Me emme ole opettajia, mutta me olemme osaavia ammattilaisia, joilla on myös teoriatiedot halussa.

Nyt varmasti monesta tuntuu siltä, että joopa joo, puhu sinä siellä toimistossa ja tule tänne itse ohjaamaan kaikessa kiireessä, niin katsotaan kuinka kauan jaksat. Mennään siis arkeen. Mitkä asiat on laitettava kuntoon, jotta opiskelija saa oppinsa eikä työpaikkaohjaaja tuuperru työmääränsä alle? Ensiksi, työpaikkaohjaajan on saatava koulutusta: kun muutos on näin suuri, siihen on myös varauduttava. Koulun on opetettava sekä näyttöön perustuvan ohjaamista ja arvostelua että sitä, miten se tehdään työpaikalla. Ohjaajan koulutuksen on tapahduttava työaikana. Koulusta on myös saatava selvät tavoitteet työssäoppimisjaksolle. Ohjaajan on tärkeä tietää, mitä teoriakoulutusta opiskelija on jo saanut. Joissakin paikoissa tämä toimii, mutta monissa ei. Jos nämä asiat saadaan kuntoon, miten sitten otamme ajan ohjaamiseen työpaikoilla, kun ei ole tarpeeksi työntekijöitä muutenkaan? Tämä on suurin haaste ja ratkaisijoina olemme me superilaiset.

Opiskelija tulee ottaa työkaveriksi, jolle kerrotaan koko ajan miksi mitäkin tehdään. Opiskelijalla itselläänkin on oltava vuorovaikutuskykyä. Myös lääkehoito ja lääkejako ovat toimintaa, jossa kerrotaan, miksi lääkettä annetaan, miten se toimii ja mitä siinä tarkkaillaan. Tämä on työn kautta opittavaa teoriatietoa. Joudumme siis puhumaan siitä, mitä ja miksi teemme. Tämän voi myös kääntää ammatilliseksi itsensä kehittämiseksi. Opiskelija puolestaan tuo mukanaan uusia hoitokäytäntöjä, näyttöön perustuvaa tietoa ja muita uusia tuulia, joille soisi enemmänkin tilaa.

Suurin syy hyvän ohjaamisen tavoitteeseen on se, että opiskelija on tuleva uusi työkaveri, jolla pitää olla ammattitaito ja kasvava ammatti-identiteetti. Juuri opiskelunsa päättänyt ammattilainen saakin olla tasokas noviisi. Mutta orastavan ammatti-identiteetin kasvuprosessin luomme vain me superilaiset työmme kautta. Pidetään ammattimme tasokkaana ohjaamalla hyvin. Ja jos joku ei opi tai kykene omaksumaan ammattia, niin sanotaan sekin.

Ammattimme on upea ja monipuolinen. Voimme työskennellä sosiaali- ja terveyshuollon sekä sivistystoimen puolella siellä, mihin eniten tunnemme mielenkiintoa ja vetoa. SuPer liittona pitää koulutuksen sisällöstä, laadusta ja kestosta kiinni. Näillä kaikilla on suora yhteys työn arvostukseen.

Terveisin, Silja