Kolumni: Tärkeintä on meidän työmme

Nyt pyöritellään superilaisia palkansaajia sillä, tuleeko sote, maakunta, yhteiskuntasopimus – vai mitä tulee? Tuntuu siltä, että päättäjien työnä on pelastaa Suomi. Hienoa, että on huomattu miten tärkeitä me olemme, nyt vain joku asiassa menee pieleen. Vanha sanonta työmies on palkkansa ansainnut, on ikään kuin unohdettu tässä keskustelussa. Superilaiset tekevät ihmisille hyvää työnsä kautta ja sen hyvän on maan hallitus kansalaisille luvannut. Tästä päästäänkin peruskysymykseen, mikä on meidän työssämme ensiarvoista. Vastaus on juuri hyvän tuottaminen toiselle. Superilaiset ovat hoitajia sosiaali- ja terveysalalla. Tämä työ on monipuolista ja ammattitaitoa vaativaa, ja sitä tehdään lämmöllä ja sydämellä.

On paljon työpaikkoja, joissa asiat ovat tosi hyvin. Työtä kehitetään, jolloin sekä hoidettavat että työntekijät voivat hyvin. Toisaalta on myös paikkoja, joissa kaikki ei ole ollenkaan hyvin. Työn tulos on heikkotasoista johtuen henkilöstömäärästä tai huonosta hoitokulttuurista. Huono hoitokulttuuri ei ole henkilöstömäärään sidottua, vaan se on seuraus siitä, että kukaan ei ole puuttunut asioihin, jotka ovat vääriä. Huono hoitokulttuuri syntyy hitaasti mutta tarttuu kuin terva. Siihen pitää tarttua heti. Osaava ja riittävän voimakas työntekijä kykenee nostamaan asian esille, mutta montako sellaista meillä on? Kuinka moni esimies tai työyhteisö antaa sellaiselle tilaa? Nämä ovat kipeitä kysymyksiä ja siksi usein vaiettuja. Luulen, että moni superilainen, joka on jo pidempään ollut työelämässä, on törmännyt tähän asiaan jossain vaiheessa uraansa.

Lähihoitajan lupauksessa sanotaan ”…Lupaan noudattaa ammattieettisiä periaatteita ja salassapitovelvollisuutta, kehittää ammattitaitoani sekä edistää omaa ja työyhteisöni työhyvinvointia…” Eli kun epäkohdan nostaa esille, se itse asiassa edistää kaikkien työhyvinvointia. Silloin on nostettu esiin myös eettiset periaatteet kuten ihmisarvon kunnioittaminen, itsemääräämisoikeus ja oikeudenmukaisuus. Näillä eväillä on hyvä jatkaa ja nostaa kissa pöydälle.

Jottei jäisi sellaista käsitystä, että hyviä ja hienoja työyhteisöjä ja työpaikkoja olisi vähän, niin ei, näitä hyviä on enemmistö. Mutta yksikin huono on liikaa. Meillä oli helmikuun puolivälissä SuPerin ammatilliset opintopäivät, joilta monet superilaiset olivat hakemassa ammatillista lisäoppia. Oppi olikin todella hyvää ja monipuolista, kuten aina ennenkin. Opintopäivillä myös palkittiin hyviä hoitopaikkoja hyvästä hoidosta ja siitä, miten hoitoa oli kehitetty. Nämä ovat aina hienoja asioita ja näistä saamme olla ylpeitä.

Moni osallistuja toi kuitenkin ilmi miten huolissaan ja suruissaan he olivat oman työnsä laadusta ja omasta jaksamisestaan. Monelle oli tuttua, että asiakkaan, potilaan tai lapsen kanssa vietettävä aika oli aivan liian vähäistä, jotta oikea hoito, kuntoutus ja kasvatus olisi mahdollista. Näissä tapauksissa oli aina syynä liian pieni henkilöstömäärä tai se, että työnkuva oli hajautettu myös tukitöihin: oli siivousta, pyykinpesua, ruoanlaittoa, kurahousujen pesua ynnä muuta. Eli työmme kohde, asiakas ja ihminen, oli jäänyt toissijaiseksi.

Meillä on omavalvonta ja AVI, kunnilla tarkastuslautakunnat, mutta mitä se auttaa, jos kukaan ei kykene parantamaan tilannetta. Juuri siksi on oltava oma liitto SuPer, joka uskoo työntekijöitään, joilla on ammattitaitoa ja ammatti-identiteetti ja jotka antavat osaavaa hoitoa lämmöllä ja sydämellä. Liitossa uskotaan, kun he sanovat, että me emme kykene tekemään parasta mahdollista, kun meitä on liian vähän. Sillä mikään muu ei ole tärkeämpää hoitajan työssä kuin lupaus: ”Lupaan pitää huolta apua tarvitsevista, ehkäistä syrjäytymistä, lievittää inhimillistä kärsimystä elämän alusta kuolemaan saakka.” Tähän tarvitaan ammattiin koulutettua hoitohenkilöstöä. 

Oikeastaan – eihän liittoa olisi, jollei olisi niin hyviä jäseniä.

Terveisin, Silja