Kolumni: Superilaisten osaaminen vajaakäytössä sairaaloissa

Viime kolumnissani toin esille, miten lähi- ja perushoitajien työnkuvaa laajennetaan niin tukipalveluiden kuin muillekin ei-hoidollisille alueille. Totesin, että se ei ole järkevää, jollei se ole juuri sitä hoitoa, mitä tarvitaan. Voidaan todeta, että potilaat tai asiakkaat tarvitsevat lääkinnällistä hoitoa, kuntoutusta, ohjausta ja kannustusta sekä apua päivittäisissä toimissaan. Tähän työhön sopivat lähi- ja perushoitajat, ja silloin se on myös tuloksellista.

Kuitenkin jo useamman vuoden ajan ovat sekä liitto että superilaiset aktiivit puhuneet ammatillisen osaamisen vajaakäytöstä ja siitä, miten se turhauttaa työntekijöitä. Osaamisen vajaakäyttö on yleisempää sairaalamaailmassa kuin muualla. Nyt on noussut taas esille paikkakuntia, joilla niin sanotun tavallisen terveyskeskusosaston luonne on muuttunut akuutiksi ja työnantaja on todennut, että hoitohenkilökunnan rakennetta on muutettava. Lähi- ja perushoitajia on kielletty tekemästä jotakin tehtäviä ja on sanottu, että vain sairaanhoitajat ovat kykeneviä tekemään niitä.

Yksi näistä kielloista on lääkehoitoon osallistuminen. Kiellolle ei löydy mitään järjellistä pohjaa, vaan siitä tehdään tie, jolla määritellään hoitajarakenne. Lähihoitajakoulutukseen kuuluu laaja tieto- ja taitopohja lääkehoitoon ja sairauksiin, huomattavasti laajempi kuin vielä muutama vuosi sitten kuului sairaanhoitajien koulutukseen. Osaaminen myös tarkistetaan LOVE- tai muulla vastaavalla ohjelmalla määräajoin. Jos osaamisessa havaitaan vajetta, sitä voidaan parantaa kouluttamalla. Sellainen toimintatapa, jossa kategorisesti evätään lähi- ja perushoitajilta osallisuus kokonaisvaltaiseen potilaan hoitoon, on kyseenalainen, kun tarkastellaan toimintaa potilaslähtöisesti. Lääkehoito on ehdottoman tärkeä monen taudin hoidossa, mutta niin on myös perushoito ja päivittäinen kuntouttava hoito.

On järjetöntä laittaa nämä kaksi toimintaa vastakkain – varsinkin, kuin osastolla potilaat ovat usein perushoidon ja kuntoutuksen tarpeessa iästä riippumatta. Hoidon kannalta on tärkeää tietää lääkkeen tarkoitus, arvioida sen vaikutus ja kyetä kokonaisvaltaiseen hoidon arvioimiseen. Yhtä tärkeää on sitouttaa potilas hoitoonsa ja parantumiseen. Tähän hoidon arvioimiseen ja sitouttamiseen on lähi- ja perushoitajilla koulutuksen myötä osaamista. Työnkuvansa perusteella heillä on siihen myös erittäin hyvä mahdollisuus, he työskentelevät lähellä potilasta. On vain tahtotilasta kiinni nähdä eri ammattiryhmien toimiminen eri työpisteissä ja poistaa organisaatiosta lähtöisin olevat esteet. Akuuttiosastoilla moniammatillinen toiminta on elintärkeää. Lähihoitajien koulutus ja sitä myötä ammattitaito on hyvä, ja se pitää tunnustaa. Jos sitä ei saa käyttää, se rapautuu, ja siihen meillä ei Suomessa ole varaa.

Ei kukaan ole koulusta päästyään kuin noviisi ammatissaan. Pääsääntöisesti työnantajat ovat samaa mieltä siitä, että mitään osaamista ei saa hukata. Silti löytyy organisaatioita, jotka tekevät kieltoja, joiden järjellisyyttä on vaikea ymmärtää ammatillisesti, taloudellisesti tai potilaslähtöisesti. Olkaamme ylpeitä ammattitaidostamme! Tähän sopii vähän muunneltuna A. Arwidssonin lause: Laitoshoitajia emme ole, sairaanhoitajiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis lähihoitajia.

Terveisin,
Silja