Kolumni: Superilaisen ammattitaito pitää tunnustaa

Aina kun tulee vaalit, ihan mitkä vain, kaikki puolueesta riippumatta lupaavat huomattavaa parannusta sosiaalihuoltoon, terveydenhoitoon, lastenhoitoon ja tietysti koulutukseen. Tai ainakin luvataan, että näistä ei enää leikata. Samoin todetaan, että hoitohenkilöstön työ on todella arvokasta ja että esimerkiksi lähihoitajat ovat vanhustyön tukiranka.

Entäpä, jos asioissa oikeasti tapahtuisi parannus? Ongelma on nyt se, että toimintoihin on asetettu suuria säästöpaineita ilman, että on mietitty muuta kuin rahan säästöä. Hyvin vähän olen nähnyt suunnitelmia, joissa olisi ajateltu, miten säästöt tehdään, jotta laatu ei kärsi. Sillä jos laatu huononee, kokonaiskustannukset nousevat huomattavasti. 

Miten säästöä syntyy? Ensinnäkin, jokaisen ammatillinen osaaminen olisi tunnustettava. Useissa organisaatioissa todetaan, että vasta AMK-tasoinen hoitaja saa toteuttaa tehtäviä, joissa superilaisilla on yhtä hyvä koulutuksen antama ammattitaito. Tähän ryhmään kuuluvat muun muassa kokonaisvaltainen lääkehoito, varhaiskasvatussuunnitelman teko ja hoidon tarpeen määrittely. Mikäli tätä ammatillista osaamista ei saa käyttää, osaaminen näivettyy. Ja toisaalta, kun työ pysyy laaja-alaisena ja mielekkäänä, se on myös vaikuttavaa ja tuloksellista. Tuottavuutta on alallamme vaikeampi mitata, sillä elämään ja kuolemaan ei ole mittareita. Voidaan kuitenkin todeta, että meillä tätä hommaa pyöritetään erittäin taloudellisesti.

Sote on monelle jo melkein kirosana, mutta superilaiselle se on työkalu. Tällä hetkellä sote-palveluja tarkastellaan maakunnissa kokonaisuutena. Luodaan tilannekuva siitä, mitä tehdään ja missä sekä millaista henkilökuntaa tarvitaan missäkin organisaatiossa. Tuntuu tylsältä, mutta tämä tarkoittaa tulevaisuuden työpaikkoja ja työnkuvaa.

Lainaan suoraan Sitran Tiekartta sote-tietopakettien käyttöönottoon -kirjoitusta: ”Erityisesti ikäihmisille suunnatussa hoito- ja hoivapalvelujen tietopaketissa sekä lasten, nuorten ja perheiden tietopaketissa korostuu vahva integraatiotarve sekä palveluiden vaikutus toisiinsa.” Tässä virkkeessä tulee esiin se, miten kokonaisvaltaista työtä juuri me superilaiset teemme. Perustyön eli hoidon, hoivan, kuntoutuksen ja kasvatuksen rinnalla työhömme kuuluu ohjaaminen, seuranta, arviointi ja raportointi moniammatillisessa työryhmässä tai tiimissä. Jos tarvitaankin muita palveluja, niin usein superilainen on se, joka asiaa vie eteenpäin. Mutta superilaisten ääni ei kuulu, ja syykin on selvä. Superilaiset tekevät koko työajan mielettömän paljon töitä, jolloin raportointi tai palaverit jäävät kakkossijalle, eikä kukaan nosta tehtyä työtä tietoisuuteen. Se näkyy yritysten ja kunnan taseissa plussana, mutta jää vähemmälle huomiolle käytännön tasolla.

Mitä itse voimme tehdä asialle?  Kunta-alan ylityö- ja vuoronvaihtokiellon aikana näkyi heti, miten koko sote ja vaka toimivat työntekijöiden joustamisella. Me siis olemme kilttejä ja ajattelemme aina hoidettavan parasta. Se on hieno asia ja niin pitääkin olla. Mutta käykö tässä niin, että meidän ammattiimme kuuluvaa eettistä asennetta käytetään hyväksi? Entäpä jos työpaikoilla itse nostamme osaamisemme esiin? Itse päätämme, että jos tulee ylitöitä, ne otetaan rahassa tai seuraavassa listassa tupla-aikana. Mitäpä, jos vain itse tunnustamme oman ammattiarvomme, emmekä anna toisten alentaa sitä.