Kolumni: On hienoa olla superilainen

Ajattelin kirjoittaa mietteitä neljältä viime vuodelta, jolloin olen saanut olla SuPerin puheenjohtaja. Tämä aika on ollut upeeta! On ollut hienoa tavata eri puolilla Suomea asuvia jäseniä sekä työnantajan edustajia ja päättäjiä eri kunnissa. Työ, jota teemme, on vaikuttavaa niin yksilö- kuin yhteiskuntatasolla. Meitä superilaisia tarvitaan, sillä olemme suurin yksittäinen ammattiryhmä vanhustenhoidossa ja varhaiskasvatuksessakin toiseksi suurin. Superilaisia tarvitaan kaikkialla, niin sote- kuin sivistystoimen sektorilla.

Ilman meidän työpanostamme moni ihminen voisi todella paljon huonommin. Ammatti-identiteettimme rakentuu siitä, että ikää katsomatta apua tarvitseva ihminen on työmme keskeisin kohde. Tämän ajatuksen jakavat kaikki superilaiset. Usein kuitenkin kuulen, että muut tukityöt ja toimet vievät runsaasti aikaa, jolloin ihminen jää vähemmälle hoidolle kuin mitä hän tarvitsisi. Miksi näin on? Oman olettamani mukaan ainakin osittain siksi, että me pidämme omaa työtämme itsestään selvänä.

Ammatillisen koulutuksemme johtava ajatus on, että lääkitykset, erilaiset hoidot ja tutkimukset ovat sairauksien voittamisen kannalta erittäin tärkeitä. Kuitenkin ihminen on kokonaisuus ja siihen kokonaisuuteen kuuluvat oleellisena osana myös ihmisen omat tuntemukset ja kokemukset. Onko hänellä kylmä, nälkä, miten hygienia on hoidettu, onko kipuja, pelkoja, onko hän iloinen vai surullinen. Näistä tuntemuksista ja tunnetiloista lähtevät kokemukset vaikuttavat hoidon onnistumiseen.

Aina ei ymmärretä sitä, että kattava hyvä olo lähtee perushoidosta. Vai haluaisiko joku mennä juhliin tai mukaan yhteiseen toimintaan hikisenä, tukka likaisena tai parta ajamatta? Kun tätä itsestäänselvyyttä ei aina ymmärretä, meidän on tehtävä työmme sisältö kaikille näkyväksi. Usein he, jotka eivät tiedä työmme sisältöä sanovat, että kaikki voivat tulla alalle. Kaikkihan me osaamme syöttää, pestä ja vaihtaa vaippaa. Tässä on jo ensimmäinen iso virhe. Me emme pese, syötä ja vaihda vaippaa, vaan vaikka teemme nämä toimet, samalla huomioimme monia eri asioita. Ammatti-ihmisinä näemme ihon kunnon, ruokailun kokonaisuutena ja vaipan vaihdon yhteydessä huomioimme eritteetkin tarvittaessa. Edelleen ammattitaitoiset hoitajat tarkastelevat liikkumista ja kognitiivisia taitoja perushoito- tai kuntoutustilanteissa suhteutettuna potilaan tai asiakkaan ikään, sairauteen ja muihin hänen olemukseensa vaikuttaviin tekijöihin. Työmme on ammatillista – joskin teemme sitä sydämellä. Siinä on suuri ero verrattuna hyväsydämiseen auttamiseen.

Oletan, että kaikki superilaiset ovat kanssani samaa mieltä. Miksi kuitenkin ajoittain tulee viestiä siitä, että meitä ei arvosteta työpaikolla. Tämä näkyy sellaisten työtehtävien pois rajaamisena, joihin koulutuksemme antaa tiedot ja taidot. Toisaalta määrätään tehtäviä äärestä laitaan, jolloin tärkein, ammattitaitoinen hoito, jää toisarvoiseksi. Kyse on usein työpaikan organisaatiosta ja siellä käytössä olevista tavoista. Tai tietämättömyydestä siitä, millaisen osaamisen tutkinto antaa.

Näin keväällä tulee työelämään taas uusia opintonsa päättäviä lähihoitajia. He ovat innoissaan ja haluavat tehdä lähihoitajan työtä. Otetaan heidän ilolla vastaan. Lisätään heidän ammatillista osaamistaan omalla osaamisellamme, jotta tulevaisuudessakin työkavereinamme on yhtä hyviä superilaisia!

Kevätterveisin, Silja