Kolumni: Miten työntekoon saadaan lisää tuottavuutta ja hyvinvointia?

Kaikki hokevat alinomaa aikaa, että työntekoon pitää saada lisää tuottavuutta, vaikuttavuutta ja hyvinvointia. Me SuPerissa kuitenkin jo tiedämme, miten tämä toteutuu. Jo se, että lähtee opiskelemaan lähihoitajaksi, perustuu useimmiten haluun hoitaa, opettaa ja auttaa, ihan nuortenkin opiskelijoiden kohdalla. Mutta miten työmaailma tähän vastaa? Nykyisin joko laventamalla työntekoa joka suuntaan tai sitten kaventamalla sitä ihan tarpeettomasti. Nämä ovat kaksi ääripäätä ja kuten nykymaailmassa usein, tämä äärityyli on tavanomaista.

Sosiaali- ja terveyshuollon toiminta muuttuu ja kehittyy jatkuvasti. Se ei ole työntekijöille uutta, näinhän on ollut jo vuosia. Akuuttisairaalan tavoite on kotiuttaa potilaat mahdollisemman nopeasti. Vanhusten, pitkäaikaissairaiden ja vammaisten hoitopaikat ovat vaihtuneet laitoshoidosta tehostettuun palveluasumiseen tai kotihoitoon. Ja varhaiskasvatuksessa on huomioitava entistä enemmän lapsen kehityspsykologinen ja pedagoginen kehitys, ja toiminta on suunniteltava näiden tietojen pohjalta.  

Nyt onkin kyse siitä, miten työn muutokset huomioidaan työpaikoilla. Perus- ja lähihoitajien tulee olla moniammatillisten tiimien jäseniä ja tuottaa vaikuttavuutta omalla ammatillisella osaamisellaan. Tavoitteen tulisi olla se, että kaikkien työntekijöiden ammatillinen osaaminen hyödynnetään, eikä sitä organisaation luomilla keinotekoisilla säännöillä kavenneta. Nyt kuitenkin monissa työpaikoissa on kiire, koetaan riittämättömyyden tunnetta tai ollaan turhautuneita yksipuoliseen työnkuvaan.

Otetaanpa muutama esimerkki. Tehostettu palvelutalo ja henkilöstömitoitus 0,6, joka toteutuessaan on vasta kohtuullinen. Lähihoitajan työnkuvaan kuuluu kokonaisvaltainen potilas- tai asiakashoito, mutta nyt siihen on lisätty pyykinpesu, jonkinasteinen ruoanlaitto, astioiden pesu ja pientä siivousta. Eli hoitajan työnkuvaa on laajennettu tehtäviin, joita ilman ei tietenkään voida olla, mutta jotka vievät hoitajan aikaa. Seurauksena tästä on se, että hoidettava saa vähemmän kuntouttavaa hoitoa, jolloin lihasmassa hupenee, mielenkiinto ja omatoimisuus laskevat yleisesti ja sen myötä koko elämänlaatu. Kun samaan aikaan hoitajan eettinen ja fyysinen kuorma nousee, kukaan ei voita.

Sairaalamaailmassa puolestaan on jo vuosien ajan aivan turhaan tehty toimimuutoksia, joilla perus- tai lähihoitajan toimi on vaihdettu sairaanhoitajan toimeksi. On vedottu siihen, että lääkehoito on niin vaativaa. Kuitenkin lähihoitajakoulutuksessa lääkehoidon osuutta on lisätty huomattavasti. Sitä on nyt enemmän kuin entisessä sairaanhoitajan koulutuksessa. Sairaalamaailmassa on huomioitava myös potilaiden muut tarpeet, päivittäinen kuntoutus ja hoitoon sitouttaminen, jotka kuuluvat selkeästi superilaisten ammattilaisten toimenkuvaan.

Kysyn puheenvuoroni otsikossa miten työhön saadaan lisää tuottavuutta sekä hyvinvointia. Lääke on yksinkertainen: annetaan ammatilliselle osaamiselle tilaa ilman keinotekoisia raja-aitoja. Työmme on palkitsevaa ja mielenkiintoista silloin, kun sitä saa tehdä asiakkaan, potilaan ja lapsen hoito- ja tarvenäkökulmasta moniammatillisen tiimin jäsenenä. Silloin, kun työssä tapahtuvaa ammatillista kehittymistä ei kahlita vaan edistetään ja kannustetaan. Myös työajoilla on suuri merkitys. Kaikki tietävät, että kun saa vaikuttaa omiin työaikoihin, työtyytyväisyys lisääntyy. Samalla työn vaikuttavuus sekä tuottavuus nousevat – ja kuin bonuksena myös työhyvinvointi.
 
Aurinkoisia kevätpäiviä odotellessa,
Silja