Kolumni: Millainen työmaailma meitä odottaa?

Työmarkkinaosapuolet sekä hallituksen muodostaja Juha Sipilä yrittivät tehdä yhteiskuntasopimusta, joka ajan puutteen tai liian korkealle asetettujen tavoitteiden myötä meni mönkään. Asialista pysyy silti varmasti edelleen tulevissa neuvotteluissa. Listalla olivat normitalkoot, työajan pidennys, palkkamaltti ja julkisen rahoituksen kestämättömyys. Oletan, että näillä ajatellaan parannettavan julkisen sektorin tuottavuutta.

Superilaiset ovat liiton tekemissä selvityksissä tuoneet esille, että työtahti on kiristynyt ja kuormittavuus on selvästi noussut viimeisten vuosien aikana – jopa niin paljon, että työstä tulee eettinen kuorma. Mitä se siis tarkoittaa? Hoitaja tietää, mitä tulee tehdä, että hoidettava asiakas tai potilas saisi paremmin ja nopeammin omat voimavarat käyttöönsä tai kuntoutuisi parhaaseen mahdolliseen tilaan. Mutta kiireen takia ei ole aikaa. Tähän saattaa joku todeta, että te teette töitä väärin. Voi olla, mutta kukaan ei ole keksinyt, miten niitä pitäisi tehdä paremmin. Kyse on usein ihmisen sairauden hoitamisesta ja perustarpeiden huolehtimisesta joko tuettuna, autettuna tai kokonaan hoitajan tekemänä.

Tuntuu siltä, että he, jotka haluavat nostaa tuottavuutta eivät tiedä, miten paljon aikaa työ oikeasti vie. On myös todettava, että hoitotyössä tuloksellisuus ja vaikuttavuus ovat oikeat mittarit, kun haetaan säästöjä. Kuntouttava työote ei onnistu silloin, kun kohteena on hidastunut vanhus ja hoitajalla on kiire. Myöskään lasta ei voi opettaa ja kasvattaa enempää kuin hän kykenee oppimaan. Tilanteen tasapainottamiseen auttaa vain lakisääteinen henkilöstömitoitusminimi. Hoidettavuuden taas tulee olla määräävin tekijä, jotta työstä tulee tuloksellista ja vaikuttavaa.

Jotkut tahot ovat koko ajan lakisääteistä henkilöstömitoitusta vastaan. Ne väittävät, ettei mitoituksella ole merkitystä vaan sillä, miten työt tehdään. Tähän voi tietyiltä osin yhtyä. Nyt kun henkilöstömitoitus on hyvin pieni – 0,5 – ja työnkuvaan kuuluu hoitamisen, ohjaamisen ja kasvattamisen lisäksi siivousta, pyykinpesua ja ruoan tekemistä, niin todellakin pitää paikkansa, että sillä on väliä, miten työtä tehdään. Tällä tavalla saadaan työ näyttämään tuottavalta taloudellisesti, mutta ajatus on aivan väärä. Tällainen työ ei ole tuottavaa eikä tuloksellista.

Oikeasti tilanne saattaa olla juuri päinvastainen: sairaalakulut, ambulanssikulut ja sairauspäiväkulut nousevat, eli niin hoidettavat kuin hoitajatkin voivat entistä huonommin. Monet tilastot ja tutkimukset osoittavat, että kotihoidon piirissä vanhukset ovat monisairaita ja usein yksinäisiä, lapset päiväkodeissa kaipaavat aikuista ja sairaalassa potilaat tarvitsevat entistä enemmän apua päivittäisessä toiminnassa. Eli he kaikki kaipaavat hoitajaa.

Palataan kysymykseen millainen työmaailma meitä odottaa. Hoidettavien määrän kasvu ja samanaikaiset tuottavuustavoitteiden mukaiset suunnitelmat henkilöstövähennyksistä tekevät tilanteesta jokseenkin toivottoman. Sitä vastoin työn kehittäminen, eri ammattiryhmien välinen yhteistyö ja yhteisten toimintatapojen luominen tuottavat tulosta. On huomattavasti järkevämpää sopia toimintatavoista moniammatillisessa tiimissä kuin siirtää vanhus, sairas tai lapsi johonkin erikois- tai erityishoitoon, jos hoito ja apu voidaan järjestää siellä missä henkilö jo on. Kun paikka ja hoitajat ovat turvallisia ja tuttuja, hoitokin on vaikuttavampaa ja tuloksellisempaa.
 
Kesäpäiviä kaikille,
Silja