Kolumni: Lakiviidakko vai oikeusturva?

Oletan, että kaikki ovat jo korviaan myöten täynnä jatkuvasta puheesta, jossa ruoditaan julkisen rahoituksen tilaa. Se onkin kuluttavaa, kun keskustelu tuntuu olevan kovin syyllistävää. Puhe julkisen rahoituksen leikkaamisesta koskettaa kaikkia superilaisia, olit sitten yksityisellä tai julkisella puolella, sotessa tai sivistystoimessa – Me superilaiset toimimme hyvinvointivaltion lupaamien palveluiden tekijöinä. Miten työtämme suojataan, jotta voimme tehdä sitä lakien ja asetusten vaatimalla tavalla?

Suomen perustuslaissa todetaan, että ”julkisen vallan on turvattava, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään, jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut ja edistettävä väestön terveyttä. Julkisen vallan on myös tuettava perheen ja muiden lapsen huolenpidosta vastaavien mahdollisuuksia turvata lapsen hyvinvointi ja yksilöllinen kasvu.” Lain on tarkoitus turvata inhimillisyys ja ihmisyys, ja niiden arvo. Muita lakeja on vaikka millä mitalla, ja ne määrittelevät asioita tarkemmin.

Työtämme ohjaavat lait ja asetukset, ja monet sovitut toimintatavat. Tämän me olemme sisäistäneet. Sanotaan, että lakia pitää aina noudattaa, mutta mitä juuri nyt tapahtuu? Samaan aikaan, kun sekä sotessa että vakassa on valtava henkilökuntapula monissa kunnissa ja hyvinvointialueilla on käynnissä yt-menettelyt ja tavoitteena vähentää työntekijöitä. Kuka päättää, mitä lakia emme noudata?

Jäljelle jäävien kohdalla työtaakka kasvaa ja sillä on seurauksia. Moni valitsee keikkailun vakituisen työn sijasta. Sillä on vaikutusta jäljelle jäävien työssä viihtymiseen tai työn kehittämiseen. Keikkailu varsinaisena työmuotona on varsin uutta. On ymmärrettävää, että jotkut lähtevät keikkailemaan, mutta kannattaa muistaa, että työntekijän on silloin tiedettävä, että keikkapaikassa käytettävä TES suojaa varmasti vain palkan ja jos vuosilomaa ei kerry, se maksetaan palkassa. On myös keikkapaikkojen välittäjäfirmoja, joissa ei käytetä työehtosopimusta, vaan henkilö toimii yrittäjänä.  

Paras vaihtoehto kaikille olisi, että vakituisessa työssä viihdyttäisiin. Vakituisessa työsuhteessa on paljon hyviä puolia, mutta myös korjattavaa. Korjaamiseen tarvitaan rehelliset neuvottelut työnantajien kanssa: omalla työpaikalla täytyy sopia suunniteltujen työaikojen toteutumisesta, työnkuvista tai opiskelijoiden ohjaamiseen tarvittavasta ajasta. Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä, kuinka työssä viihtymistä ja siihen sitoutumista voidaan parantaa.

Näillä kaikilla on merkitystä työn tuloksellisuuteen. Sotessa ei voi unohtaa asiakas- ja potilasturvallisuutta: palvelut toteutetaan oikeaan aikaan, ne ovat vaikuttavia ja näyttöön perustuvia.

Vakassa taas on aina huomioitava YK:n lasten oikeudet, ainakin neljän periaatteen mukaan: syrjimättömyys, lapsen etu, oikeus elämään ja kehittymiseen sekä lapsen kunnioitus.

Terveisin,

Silja