Kolumni: Kuka arvottaa superilaisten työn?

Monella työpaikalla on menossa työn vaativuuden arviointi. Tämä on hyvä, sillä sen perusteella palkka maksetaan. Nyt vain herää kysymyksiä, miten maksettava palkka määritellään, mistä maksetaan ja kuka sen arvon määrittää. Kaikki puhuvat aina laadusta, tuloksellisuudesta ja vaikuttavuudesta. Sanojen jälkeen muu onkin sitten todella vaikeaa: kuka määrittää laadukkaan hoidon. Mietitäänpä lähi- ja perushoitajien työn vaativuutta niin, että siitä myös maksetaan.

Otan esimerkiksi sunnuntain Helsingin Sanomissa olleen jutun. Siinä käytiin läpi sitä tunnetta, kun omainen kuolee yöllä, mutta edellisenä päivänä oli sanottu, että hänet kotiutetaan. Omaiset olivat kotiutuksesta eri mieltä. Tauti oli edennyt siihen vaiheeseen, että parantuminen oli mahdotonta eikä kipulääkitys ollut kunnossa kotiuttamista varten.

Näitä tilanteita vanhusten parissa työskentelevät superilaiset näkevät monia kymmeniä työelämänsä aikana. Näissä tilanteissa superilainen on usein ikään kuin potilaan asianajaja. Hoitaja näkee kivuliaisuuden ja toteaa lääkärille, että kipulääkitystä on liian vähän. Lähimpänä hoitajana hän tunnistaa asian, hän kun viettää eniten aikaa potilaan kanssa.

Sekin on totta, että kokeneet lähihoitajat huomaavat, milloin ihmisen elämänliekki alkaa hiipua. Tällöin otetaan asia puheeksi omaisten kanssa. Kukaan ei osaa sanoa elämän pituutta, mutta omaisille on annettava aikaa sopeutua tulevaan kuolemaan. Näitä keskusteluja lähihoitaja käy usein omaisten kanssa. Se on ammattitaitoa ja se on myös laatua.

Mitä muuta kuuluu kuolevan potilaan hoitoon? Inhimillisyys ja arvokkuus, ne ovat kulmakivet. Ihminen syntyy ja kuolee kerran, hänen elämänsä on siinä välissä. Kuolema tulee usein hitaasti mutta varmasti. Aikajänne voi olla lyhyt, puoli vuotta tai enemmän.

Tämän ajan ihminen tarvitsee eritasoista hoitoa ja hoivaa. Tällöin ihminen ei pärjää ilman toisen apua. Hoito on perushoitoa ja lääkityksiä sekä usein myös ilon pilkahduksia, jos potilas jaksaa itse tehdä jotain. On kiireettömiä kahvihetkiä, parvekkeella tai pihalla tupakalla käyntejä, musiikin kuuntelua tai vain toisen ihmisen läsnäoloa. Huomioitava on, että tämä vie hoitajalta aikaa.

Jäin oikeastaan pohtimaan, miksi tapauksen omaisille jäi niin paha olo hoidosta tai paremminkin hoitamattomuudesta. Sairaalamaailma on hyvin erilainen kuin vaikka vanhusten palvelutalo. Sairaalasta pääsääntöisesti kotiutetaan, joskus erittäin heikkokuntoisena. Sairaalan hoitoajatus on aina kuntoutus ja niin pitää ollakin, ettei kukaan jäisi sängynpohjalle turhaan.

Mutta silloin, kun tiedetään, että ei ole mitään tehtävissä, pitäisi siellä olevien ammattilaisten osata hoitaa niin potilas kuin omaisetkin. Tästä omaisten kanssa keskustelusta ei koskaan saa luistaa, eikä niitä keskusteluja ole koskaan liian paljon. Kun kuolevan potilaan omaisiin on kiinnitetty huomioita, heidän on helpompi hyväksyä kuolema.

Tähän saatto- ja palliatiivisen hoidon tasoon on kiinnitetty huomiota, mutta sen jalkauttaminen vie aikansa. Palliatiivista ja saattohoitoa on monenlaista, erityisesti kipulääkityksiä ja kombinaatioita on erilaisia, mutta itse hoito on kaikkialla samaa, inhimillistä ja ihmisen elämää arvostavaa. Tämän monet lähihoitajat tunnistavat ja osaavat.

Vastaus kysymykseen, mistä tehtävän vaativuuden mukaan maksetaan, riippuu hyvin paljon arvomaailmasta. Onko ihmisen hoito arvokasta hänen elämänsä loppuun asti, myös vanhana? Vai onko työ arvokkaampaa, jos kuoleva onkin nuori?

Terveisin,

Silja