Kolumni: Hoitajat kehittävät hoitotyötä – ja hyvä niin!
Hoitotyö on vuosien mittaan muuttunut paljon. Sotilaallisesta kurista – sillä sotasairaalastahan kaikki hoitaminen alkoi – on tultu inhimilliseen ja asiakaslähtöiseen hoitoon. Hoitotyö on monitahoista, on ohjaamista, neuvomista ja tilanteiden tarkkailua. On myös kokonaisvaltaista hoitamista, jossa hoidettavan voimavarat ovat hyvin vähäisiä. Nämä kaikkein heikoimmassa asemassa olevat ovat juuri heitä, joiden hoito, heidän parissaan tehtävä hoitotyö, tuntuu jäävän tulosajattelun jalkoihin. Näiden ihmisten hoitoa on eniten kehittänyt se lähin hoitaja. Työntekijät ovat muuttaneet hoitoa positiiviseen suuntaan, tehneet hoidosta inhimillisempää ja yksilöllisempää.
Tämä kehittämistyö ja sen todentaminen on kuitenkin jäänyt taka-alalle. Osaksi sen takia, että työtä tehdessämme emme itsekään huomaa, miten omalla työllämme muutamme toimintatapoja asiakas- ja potilaslähtöisiksi. Ja osaksi myös siksi, että pidämme itsestään selvänä, että koulutuksen jälkeen työ opettaa ja tehtävämme on parantaa toimintaa ilman sen suurempaa ääntä.
Otetaan yksinkertainen esimerkki, omatoimisuuden tukeminen, nykyhoidon peruspilari. Koulutuksen antaman ammattitaidon avulla tiedämme, mitä pitää tehdä kunkin sairauden tai operaatioin myötä, jotta paraneminen lähtisi käyntiin. Silloin, kun hoidettavamme on vastentahtoinen, osaamme luovia hänen kanssaan, jotta hän kokisi mielekkääksi tehdä mahdollisemman paljon itse. Olemme siis luoneet käytännön, jolla saamme ihmisen innostumaan päivittäiseen osallistumiseen omien voimavarojen mukaan. Olemme myös nostaneet ihmisen itsetunnon ja elämänlaadun tavoiteltavaksi asiaksi sairaanhoidon ohella. Ei mikään pieni saavutus, vaan varsin oleellinen asia.
Kiistaton tosiasia on, että voimavaralähtöinen hoitotyö parantaa ihmisen mahdollisuutta itsenäiseen elämään. Tällaisen työtavan, jossa hoidettava on keskiössä ja hänen omat voimavaransa otetaan hoidossa huomioon, olettaisi olevan kaikkien ehdottomasti arvostama toimintatapa. Vaan miten onkaan, nyt halutaan hoitotyöhön tuoda Lean-ajattelua, joka on lähtöisin autotuotannosta. Se määritellään muun muassa johtamisfilosofiaksi, joka keskittyy seitsemän erilaisen turhuuden, tuottamattomien toimintojen poistamiseen. Tämän avulla pyritään parantamaan asiakastyytyväisyyttä ja laatua, pienentämään toiminnan kustannuksia ja lyhentämään tuotannon läpimenoaikoja. Lean pyrkii siihen, että oikea määrä oikeanlaatuisia oikeita asioita saadaan tuotettua oikeaan aikaan oikeaan paikkaan ja oikeanlaatuisena. Samaan aikaan vähennetään kaikkea turhaa ja ollaan joustavia sekä avoimia muutoksille.
Onko hoitotyö verrattavissa autotuotantoon, joita pääsääntöisesti robotit kokoavat? Mikä hoitotyössä on se turhuus, joka voidaan poistaa niiltä ihmisiltä, jotka tarvitsevat kaikessa apua ja joilla on monta eri sairautta? Onko niin, että tässä tulosajattelussa unohdetaan ihminen, jota hoidamme? Halutaan vain miettiä, miten nopeutamme hoitoprosessia. Miten hidastunut ja sairas ihminen kykenee tuntemaan itsensä tärkeäksi, jos häntä käsitellään kuin liukuhihnalla olevaa tehdastavaraa?
Ei mitenkään! Siksi ei autotehtaalta tulevaa Lean-ajattelua voida mitenkään siirtää hoitotyöhön, ei edes kehittelemällä. Hoitotyö on ihmistä kunnioittavaa ja hänen tarpeistaan lähtevää. Näin sote-muutosten ja valinnanvapauden kynnyksellä luulisi myös kaikkien ymmärtävän tämän asian. Koko ajan toistetaan, että kaikki kilpailevat laadulla. Vai onko sekin ihan puppua – eli on vain raha ja tulosajattelu, jotka ratkaisevat.
Pidetään yhdessä huolta, että hoitotyötämme arvostetaan ja sen kehittämiseen annetaan mahdollisuus ja aikaa.
Terveisin,
Silja