Kolumni: Ammatin arvostus lisää työhyvinvointia

Välillä tuntuu, että on antanut työssä kaikkensa. Raskasta ja vaativaa hoitajan työ onkin, mutta myös arvokasta ja ainakin ajoittain kivaa ja antoisaa. Se on myös itsenäistä, ja hyvän työn tuloksen näkee nopeasti, olivatpa hoidettavat minkä ikäisiä tahansa.

Työn hyvät puolet kannattaa muistaa silloin, kun kaikki ottaa päähän. On kiire, jaksaminen on koetuksella, eikä pieni palkka todellakaan ole oikeassa suhteessa vastuuseen, mikä jokaisella superilaisilla on omassa työssään.

Superilaisten työ on vaikuttavaa. Se näkyy hyvinvointipalvelujen laadussa. Tämän asian huomioiminen olisi nyt päätöksenteossa tärkeää ja rahan arvoista. Se lisäisi työhyvinvointia ja alan vetovoimaa. Molempia tarvitaan. Vanha hyvä sanonta pätee tässäkin: Ei työ tapa, vaan työtapa. Työtapaan on saatava muutos.

En nyt suoraan kehota ryhtymään kapinaan kiirettä vastaan, vaikka sen ei hoitajan työnkuvaan pitäisi kuuluakaan. Työ pitäisi ehtiä tekemään siten, että asiakas tai potilas saisi parhaan mahdollisen kohtaamisen ja hoidon. Mutta keskustelkaa työpaikoilla vakavasti kiireestä.

Ei ole mitään järkeä, että esimerkiksi kotihoidossa ihmisen luona käydään neljä kertaa päivässä ja joka kerta siellä käy eri hoitaja. Missä silloin on työn järkevä suunnittelu? Järkeä ei ole siinäkään, että työaikoja hienosäädetään lähes viikoittain, joskus jopa päivittäin. Työntekijä ei koskaan tiedä varmasti työaikaansa.

Tällaisten asioiden korjaaminen ei maksaisi mitään, mutta työn laatu nousisi kohisten kuten myös työhyvinvointi. Työtämme kaikissa työpaikoissa säätelevät lait ja asetukset, ja niitä ei tietenkään saa rikkoa. Hoitajan työ lähtee ihmisten tarpeista. Tarpeita on erilaisia eri aikoina ja eri ikäisillä. Näiden tarpeiden huomioimiseen ja vastaamiseen superilaisilla on huippuammattitaito.

Mikä siis lisää hyvää ja hyvinvointia? Vastaus on yksinkertainen: työn arvostus ja se, että superilainen saa tehdä ammattiaan vastaavaa työtä. Kun tutkinto antaa edellytykset tehdä, sitä ei pitäisi minkään organisaation kieltää. Organisaatioista on paljon kiinni, koetaanko työn imua ja onko halua kehittää työtä.

Koulutuksessa viime vuodet ovat olleet haastavia ainaisten leikkausten takia, mutta tutkintojen laajuuteen tai ammatillisiin perusvalmiuksiin se ei ole vaikuttanut. Kukaan ei ole heti pro, mutta kun asia kuuluu työn kuvaan ja tutkinto on antanut eväät tehdä, niin kaikki kehittyvät, kun annetaan vastuuta.

Pidetään me ammattitaitomme ja ammatti-identiteettimme korkealla olemalla ammatistamme ylpeitä. Tehdään työtämme ajatuksella: Sitä ei koskaan tiedä mihin pystyy, ennen kuin yrittää. 

Terveisin,

Silja