Kolumni: Ammatillisen koulutuksen reformi haastaa meitä
Superilaiset ovat toisen asteen terveys- ja sosiaalialan sekä kasvatuksen ammattilaisia ja siksi koulutusuudistus koskee meitä voimakkaasti. Ammatillinen koulutus uudistetaan osaamisperusteiseksi ja asiakaslähtöiseksi kokonaisuudeksi. Myös työpaikoilla tapahtuvaa oppimista ja yksilöllisiä opintopolkuja lisätään. Samalla puretaan sääntelyä ja päällekkäisyyksiä. Näin lukee toimintasuunnitelmassa strategisen hallitusohjelman kärkihankkeiden ja reformien toimeenpanemiseksi.
On hienoa, että ajatellaan, että opiskelijalla on jo lähtökohtaisesti osaamista tulevasta alastaan. Mutta me tiedämme, että ammatti-ihmisen identiteetti rakentuu siitä, että hänellä on taitoa ja tietoa teoistaan ja niiden seuraamuksista. Moni on hyväsydäminen ja haluaa auttaa – mikä sinänsä on hyvä asia – mutta kun ihminen on hoidon, hoivan, kuntoutuksen, kasvatuksen ja ohjaamisen tarpeessa, hänellä on oikeus saada se ammatti-ihmiseltä.
Siksi koulutusreformin toimintasuunnitelma on haastava, etenkin työpaikkaohjaajille. Haastavaksi sen tekee se, että jokaisella opiskelijalla on oma, henkilökohtainen opetussuunnitelma. Aikuisopiskelijalla se saattaa olla aivan erilainen kuin nuorisoasteen opiskelijalla. Tähän oppija- ja opetusviidakkoon pitäisi sitten työpaikkaohjaajan kyetä vastaamaan samalla, kun tekee omaa työtään. Se on tiedossa, että superilaisten ammatillinen osaaminen on hyvää ja hienoa, mutta myös työmäärän tiedetään olevan tapissa. Mistä siis tähän työpaikkaohjaamiseen löytyy voimia ja aikaa?
Aika ja voimat löytyvät ammatti-identiteetistä ja siitä, että meidän tulee aina voida olla ylpeitä ammatillisesta osaamisestamme. Koulutus on ainoa tie siihen osaamiseen, jota nykyään hoitotyössä tarvitaan. Kun työpaikalla on ohjattava opiskelija, on tähän tehtävään saatava aikaa aivan kuten muillakin aloilla ohjattaville ja ohjaajille annetaan.
On tietysti päiviä, jolloin ei kaikki mene kuin Strömsössä, mutta kaikki päivät eivät saa olla niin kiireisiä, ettei ohjaamiseen jää kunnolla aikaa. Ohjaaminen ja opettaminen voivat olla myös palkitsevia ja molempia osapuolia voimaannuttavia. Opiskelijan tuoman uuden tiedon yhdistäminen konkarikollegan tietoihin vain jalostaa osaamista ja tuottaa molemminpuolista hyvää.
Työpaikkaohjaaminen jää harvoin yhden henkilön vastuulle. Siksi on tärkeää, että kaikki, jotka osallistuvat ohjaamiseen, ovat tietoisia mitä milläkin jaksolla on tarkoitus oppia. Tämä taas vaatii opiskelijalta aktiivisuutta, jotta hän heti jakson alussa tuo asian tiedoksi. Opiskelijalle annetaan myös paljon omaa vastuuta siitä, että opinnot sujuvat suunnitelman mukaan. Mutta kun opiskelijoiden ikähaitari on 15–60 vuotta, ovat valmiudet tähän hyvin erilaisia.
Superilaiset ovat osaavina ammatti-ihmisinä kulmakiviä hyvinvointipalveluissa. Juuri meidän superilaisten on pidettävä huoli siitä, että tulevien kollegoiden tulee voida saavuttaa samat perusammattitaidot kuin mitä itsellämme on. Totta on, että ammatissa oppii ja hoitokäytänteet ja toimintakulttuurit muuttuvat, mutta teoria pitää olla hallussa, työskentelee sitten millä osaamisalalla tahansa.
Vaikka välillä voi tuntua siltä, että koko ajan meiltä vaaditaan enemmän ohjaamisessa, meidän on silti pidettävä huoli, että meille jatkossakin tulee ohjattavia opiskelijoita. Me tarvitsemme heitä tulevina ammattilaisina, sillä työmäärä ei vähene millään osa-alueella. Tämän takia jokaisen on kyseltävä, miksi ei ole opiskelijoita, jos heitä ei näy.
Joku on joskus sanonut: ”Kaikki mikä kannattaa tehdä, kannattaa tehdä hyvin.” Tämä on aika hyvä ohje tässäkin asiassa.
Terveisin,
Silja