Kolumni: Hoitajista on moneksi — mutta onko se järkevää?

Lähes päivittäin liittoon tulee soittoja tai viestejä, joissa todetaan, että työpaikalla koetaan uupumusta liian vähäisen hoitohenkilöstömäärän takia. Siksi olemmekin tämän vuoden aikana tutkineet hoitajamitoituksia niin lasten-, aikuisten- kuin vanhustenhoitopaikoissa. Teimme varhaiskasvatuslakia varten verrattain kattavan tutkimuksen henkilöstömäärästä. Selvitimme myös, miten henkilöstömitoitus on toteutunut vanhuspalvelulain voimaan tulon jälkeen. Tulokset ovat olleet molemmissa tapauksissa samankaltaiset: hoitajien määrä on liian alhainen.

Ongelmana on aina raha. Kaikkialla todetaan, että nyt ei ole varaa palkata lisää henkilöstöä vaan nyt paremminkin pitäisi tulla henkilöstösäästöjä.  Olemme nostaneet jatkuvasti esiin hoitajamäärän vähyyden. Saamme ajoittain arvostelua siitä, että emme näe kokonaistilannetta emmekä yhteiskunnan taloustilannetta. Tämä on eriskummallinen väite, kun ottaa huomioon, että kyselyjen vastaajat ovat juuri ne, jotka tekevät hoitotyötä ja näkevät, saako sillä työmäärällä vaikuttavuutta. Heillä on paras mahdollinen kuva hoidettavien ja palveluja saavien tarpeista. Henkilöstöä vain on paikoitellen aivan liian vähän, mutta kaikissa tapauksissa henkilöstömääräkään ei kerro totuutta, sillä työnkuvat ovat sekavat.

Superilaiset joskus ihmettelevät työnkuvaansa, ja sen voikin todeta olevan ajoittain todella laaja. Työ muodostuu hoitamisesta, kasvattamisesta, sairaanhoidollisista toimenpiteistä, lääkkeiden jaosta, opettamisesta, virikkeellisen ja mielekkään elämän ylläpitämisestä, vaikuttavuuksien seuraamisista ja niiden raportoinneista aina pyykinpesuun, ruoanlaittoon ja siivoamiseen saakka. Kuten aiemmin olen todennut, kaikki tämä työ saattaa toimenkuvaan kuuluakin, mutta silloin tehtävät lähtevät asiakkaan tarpeista. Ja näitä paikkoja on todella vähän.

Ehkäpä olisi tarkoituksenmukaisempaa miettiä, miten työtä tehdään ja kuka sen tekee. Tuntuisi hienolta, jos yksi henkilö hoitaisi kaikki ne toimenpiteet, joihin avustettava ja hoidettava henkilö itse ei kykene. Tämä ei vain ole mahdollista. Jos todella haluamme, että hoitoa tarvitseva henkilö saa kaiken mahdollisen avun, jotta toimintakyky paranisi, säilyisi tai hän oppisi jotain uutta, silloin tulee järkeistää töitä. Ei ole mitään mieltä siinä, että hoitaja tekee tukipalveluja, jos hoidettavat tarvitsisivat hänen ammatillista osaamistaan tavoitteisiin pääsemiseksi. Kun työnantaja määrittelee työnkuvaksi kaiken edellä mainitsemani, silloin kannattaa oikeasti miettiä hoidettavasta tehtyä hoito- ja palvelusuunnitelmaa – tai millä nimellä se kussakin työpaikassa kulkee – sillä määritellään mitä apua, hoitoa, kuntoutusta, opastusta ynnä muuta tarvitaan, jotta tavoitteisiin päästään. Ei lipsuta siitä.
Kun superilaisten ammattitaitoa alikäytetään, se luo turhautumista eikä edistä ammatillista kehitystä. Kenenkään työtä emme väheksy tai aliarvioi, me tiedämme, että tarvitaan siivousta, ruoanlaittoa ja pyykinpesua sekä monia muita tukipalveluja, jotta hoito olisi kokonaisvaltaista. Näihin tehtäviin on kuitenkin olemassa omia ammatti-ihmisiään. Me olemme hoitotyön osaavia ammattilaisia, olemme osa moniammatillista tiimiä, tiedämme, mitkä toimenpiteet auttavat pääsemään tavoitteisiin omalta osuudeltamme ja sen eteen teemme töitä sydämellä ja lämmöllä. Myös liitto tekee töitä, jotta järkevät ja vaikuttavat työskentelytavat olisivat kaikkialla käytössä. Tästä on siis hyvä aloittaa lomien jälkeen, järkiperäistetään työt.

Terveisin, Silja