Yhdessä toinen toisemme puolesta
Yhteiskunta tarkoittaa yksinkertaisimmillaan sitä, että toimimme yhdessä toinen toisemme puolesta.
Viime kesänä, tuoreena koiranomistajana, sain pentuni kasvattajalta evääksi koiranomistajan kymmenen käskyä. Niistä syvimmälle minuun uppoaa edelleen niistä neljäs, joka kuuluu näin: ”Älä ole minulle pitkään vihainen tai jätä minua yksin rangaistuksena. Sinulla on työsi, harrastuksesi ja ystäväsi, minulla on vain sinut.”
Kun käskylistan vieressä on kuva surusilmäisestä noutajakoirasta, on liikuttuminen lähes takuuvarmaa. Korvien välissä kaikuu, että en jätä, kuinka voisinkaan, minähän rakastan sinua. Mutta miltä tilanne näyttää, jos vieressä onkin vaikeasti muistisairas, yksinäinen tai kipujensa vuoksi vaativa vanhus, käytöksellään ja puheillaan omat arvoni haastava nuori, minulle vieraan kulttuurin tapoja noudattava ihminen tai pienestä koostaan huolimatta vihainen ja pitelemätön lapsi?
Muistammeko me toistemme läheiset, että yksin jättäminen, silmistä pois sulkeminen, pois kääntyminen, omaan helppoon olemiseen hakeutuva käytös jättää sen todellisen kärsijän yksin? Joskus hänellä tosiaan on vain minut, tai sinut.
Kun kustannustehokkuuden nimissä etsitään aina uusia tapoja vastuuttaa iso tai pieni ihminen hoitamaan asiansa itse, yksin, vaivaa aiheuttamatta ja muita häiritsemättä, hän saattaa joutua pahimmillaan vangiksi omaan kotiinsa tai huoneeseensa.
Kontakti, toiset ihmiset, siitä me elämme. Tämä yhteiskuntamme ei ole mikään abstraktio tai meistä sen jäsenistä erillinen koneisto. Yhteiskunta tarkoittaa yksinkertaisimmillaan sitä, että toimimme yhdessä toinen toisemme puolesta. Minä haluaisin elää sellaisessa yhteiskunnassa, jossa minua saa kyllä aiheesta rajoittaa, komentaa ja toruakin, kunhan saan puutteeni pian anteeksi. Ja joku muistaa myös ulkoiluttaa, ruokkia, putsata maailman kuralätäköissä likaantuneet tassut ja rapsuttaa korvan takaa.