Vanhusten yksinäisyys
”Tiedät, mitä on yksin oleminen ja odotteleminen, kun tulet itse vanhaksi”, totesi äitini vuosia sitten, kun keskustelimme yksinäisyyden tunteesta.
Lehdistä olemme saaneet lukea, miten totaalista vanhuksen yksinäisyys voi olla palvelutalossa, jonka pitäisi olla vanhuksille inhimillinen elämisen muoto. Vanhus voi olla kuolleena viikkoja ennen kuin hänet löydetään. Helsingin sosiaali- ja terveyslautakunnan puheenjohtaja sekä HelsinkiMission toimitusjohtaja ottivat viisaasti kantaa vanhusten yksinäisyyteen Helsingin Sanomissa syyskuussa.
Liian usein olen törmännyt siihen, että viranomainen väistää vastuuta vetoamalla ihmisen omaan tahtoon. Itsemääräämisoikeus on hyvin tärkeä oikeus ja sitä tulee kunnioittaa. Mutta kun on kyse ihmisestä, joka ei tunne omaa parastaan, asioihin puuttumatta jättämisessä on kyse heitteillejätöstä. Kuulumisten kysyminen ei varmasti riko kovinkaan monen itsemääräämisoikeutta.
Eikö meillä Suomessa ole ennaltaehkäiseviä toimintamalleja, joilla voidaan seurata vanhuksia, jotka eivät enää ole kykeneviä huolehtimaan täysin itsestään? Kyllä vanhusten hoitajat mielellään pistäytyvät hetkeksi juttelemaan sellaistenkin vanhusten kanssa, jotka eivät tarvitse ns. hoidollisia palveluja. Ja eikö keskustelukin ole hoitoa? Keskusteleminen ja läsnäolo ovat joka tapauksessa osa inhimillistä elämää. ”Määrätyin väliajoin, vaikka pari kertaa viikossa on käytävä katosmassa”, ehdotti lautakunnan puheenjohtaja.
HelsinkiMission toimitusjohtaja puolestaan nosti esille meidän välinpitämättömyytemme kanssaihmisiä kohtaan. ”Järkyttävintä tällaisessa tapauksessa on se, ettei yksikään ihminen ole tiennyt kuolleen olleen olemassa”.
Hyvinvointiteknologian myötä syntyy vanhuspalveluihinkin monenlaisia järjestelmiä, joilla hoitajat voivat seurata vanhusten vointia silloin, kun se on tarpeellista vanhuksen oman edun nimissä. Vanhusten yksinäisyys on valtava ongelma. Teknologian kautta haetaan ratkaisuja myös vanhusten sosiaalisen kanssakäymisen tukemiseen. Hyvinvointitelevisio on yksi esimerkki tästä. Tekniikka ei kuitenkaan koskaan korvaa toisen ihmisen läsnäoloa, mutta voi tuoda yksinäisiin päiviin uutta sisältöä. Ja hyvinvointitelevisionkin takana täytyy olla ihminen.
Nykyihmisen yksilökeskeinen elämäntapa ja suhtautuminen kielteisesti ikääntymiseen eivät lisää vanhuuden arvoa. Työntekijät vanhuspalveluissa ovat jatkuvasti supistuva voimavara. Nyt uudistettaessa sosiaali- ja terveyspalveluja on kehittämisen keskiöön nostettava rakenteiden rinnalle inhimillisyys. On tarkasteltava vanhusten elämää yksilöllisesti. Vanhuksia ei saa jättää oman onnensa nojaan. Viime kädessä me kaikki tarvitsemme toisiamme niin nuoret kuin vanhukset. Tässä meillä kaikilla on lähimmäisinä miettimisen aihetta.
Ps. Päättäjät huomiokaa! Hoitajia tarvitaan riittävästi turvaamaan inhimillinen vanhuus palvelutaloissa.