Terveisiä kentältä?
Me SuPerin toimistolla vastaanotamme jäseniltä jatkuvasti viestejä ja kirjeitä heitä askarruttavista kysymyksistä. Eräänä päivänä sain nuorelta hoitajalta hyvin koskettavan kirjeen, jonka haluan jakaa myös teille. Kirje kuvaa hyvin useimpien superilaisten ajatuksia vanhustenhuollosta vuonna 2017.
”Työvuoron päätteeksi minulla heräsi runsaasti erilaisia ja lähinnä negatiivisia tunteita vanhusten mielekkään elämän mahdollistamiseen liittyen. Olen lähihoitaja muistisairaiden ryhmäkodissa, jossa olisi tarkoitus kohdata asiakas empatian, keskustelun ja yhteisöllisyyden keinoin.
Eli tänään sunnuntaina työvuorossa oli kaksi lähihoitajaa ja asukkaita on 16. Muina päivinä viikossa hoitajia on aamussa kolme, joista yksi on hoiva-avustaja. Mietin, että eikö ihmisillä ole sunnuntaisin samanlaisia tarpeita kuin arkenakin?
Laskin, että aamupäivän aikana meillä hoitajilla oli asukkaille aikaa vajaa 19 minuuttia. Arkena vain vähän enemmän. Mitoituksen vuoksi jouduimme eväämään monia vanhusten pyyntöjä. Esimerkiksi suihkuun ei ole mahdollista päästä sunnuntaisin, vaikka olisi aina siihen asti kotona näin tehnytkin. Sunnuntaisin hoitajien aika menee täysin päivittäisistä toimista selviytymiseen ja se on nimenomaan selviytymistä.
Tällaisessa tilanteessa asukkaiden yksilöllinen kohtaaminen on hyvin haasteellista. Hyvin vanha, muistisairas, raihnainen, hidas ja kipeä vanhus tarvitsee rauhallisen tahdin elämäänsä ja sen tulisi toteutua juuri hänen toiveiden ja tarpeiden mukaan, mutta siihen 19 minuuttia ei riitä. Asukkaan tulisi voida nousta vuoteestaan silloin, kun haluaa, päästä vessaan tarpeen tullen, saada seuraa sitä tarvitessaan ja kokea aitoa kiireetöntä läsnäoloa arjessaan. Entäpä saattohoidossa olevat, jotka jäävät makaamaan yksin vuoteisiinsa, kun kenelläkään ei ole aikaa istua vierellä ja olla läsnä elämän viimeisinä hetkinä? Onneksi toisilla on omaisia, mutta kaikilla ei ole.
Olen huolissani tästä hetkestä ja tulevaisuudesta. Itse olen turhautunut hoitotyöhön, koska työtä ei voi toteuttaa niin hyvin kuin haluaisi. Jouduin tänäänkin toteamaan asukkaille useasti. "Odota, tulen kohta." Eihän muistisairas edes välttämättä ymmärrä mitä tämä tarkoittaa. Muistisairas voi myös kokea, että 5 minuuttia tuntuu tunnilta. Tai hän unohtaa heti, mitä sanoin hänelle. Ja vielä tuo 19 minuuttia, mitä laskin. Mietin itseäni vapaa-aamuna, kun herään rauhassa, peseydyn, pukeudun ja syön. 19 minuuttia ei riitä ja minä olen sentään nuori ja terve.
En usko, että yksikään vanhus kokee elämäänsä mielekkääksi, jos joutuu odottamaan aamulla vessaan pääsyä tunnin tai istumaan päiväsalissa koko aamun tuijottaen eteensä yksin. Hän tarvitsisi kipeästi hoitajaa päivittäisiin tarpeisiin ja seuraksi elämäänsä palvelukodissa. Ei hoitajilla ole aikaa istua asukkaiden kanssa, koska aamutoimet täyttävät koko aamun. Vaihdoin tänään viimeisen vaipan yön jäljiltä klo 11.45. Mielekästä elämääkö?
Meidän pitäisi pystyä tukemaan asukkaiden omaa, mielekästä elämää. Yritämme parhaamme: esimerkiksi emme herätä ketään aamiaiselle vaan jokainen syö, kun herää. Tämä on upeaa, mutta samalla haasteellista kahden hoitajan voimin. Usein asiakkaat heräävät yksilöllisistä rytmeistä huolimatta lähes samaan aikaan ja kaikkia haluavat herättyään vessaan ja aamupalalle. Kädet eivät yksinkertaisesti riitä. Tilanteesta kärsivät muistisairaat ja myös heidän hoitajansa. Pitäisi, vaan ei pysty.”
Kristina Lamberg