Kuka päättää?

Lääkärin mielestä jalat pitäisi amputoida, mahdollisimman pian, mutta potilas ei suostu toimenpiteeseen. Jaloissa on vaikeat säärihaavat, eikä toivoa niiden paranemisesta enää ole. Asiakas ei ole antanut kotihoidon työntekijöiden hoitaa niitä riittävän useasti.

Pyörätuolissa istuva mies kieltäytyy myös monesta muusta hoidosta ja avusta. Suihkussa hän kävi viimeksi viime syksynä. Nyt kevätaurinko pilkottaa pilviharson takaa. Pikkupesuihin hän sentään suostuu ja lääkkeet ottaa – varsinkin kipulääkkeet, sillä kivut ovat sietämättömät.

Kotihoidon työntekijät sanovat, ettei mitään voi tehdä pakolla. Se on totta. Hoitoalan koulutus iskostaa jokaisen mieleen itsemääräämisoikeuden merkityksen.
Laki potilaan asemasta ja oikeuksista määrää itsemääräämisoikeudesta sen, että potilasta on hoidettava yhteisymmärryksessä hänen kanssaan. Jos potilas ei pysty päättämään omasta hoidostaan mielenterveyshäiriön, kehitysvammaisuuden tai muun syyn vuoksi, hoitopäätöksiä tehtäessä kysytään lähiomaisen näkemystä asiasta. Jos omaisia ei ole, potilasta pitää hoitaa tavalla, joka on hänen etunsa mukaista.

Vanhus, joka kieltäytyy menemästä suihkuun, ei täytä yleensä kriteerejä, että hänet voisi sinne pakottaa. Vaikka toki suihkussa käynti olisi hänen etunsa mukaista. Hoitajan osaaminen joutuu koetukselle, sillä hänen on käytettävä kaikki keksimänsä keinot, joilla saisi suostuteltua asiakkaan pesulle.

Itsekin olen lähihoitajan työssä kokeillut kaikenlaista. Olen vedonnut sekä järkeen että tunteisiin. Olen luvannut vanhukselle, että hän saa kauniin kampauksen ja pullakahvit suihkun jälkeen. Olen vedonnut kylään tuleviin sukulaisiin, että on mukavampi olla puhtaana ja nättinä heidän saapuessa. Olen pelotellut iho-ongelmilla ja joskus jopa kirpuilla. Ihan kaikkea on tullut yritettyä.

Kun olen viimein saanut vanhuksen suihkuun, hän on tullut katumapäälle vaatteet riisuttuaan. ”Minua kidutetaan. Palellun. Kuolen.” On vanhus alkanut huutaa. Tässä vaiheessa ei enää haluaisi luovuttaa, vaan silloin olen sanonut, että lauletaanpa, jotta huomio kiinnittyisi muuhun kuin ikävään peseytymiseen. En koskaan laula julkisesti, sillä olen absoluuttisesti sävelkorvaton, mutta tällaisessa tilanteessa olen laulanut kaikki tuntemani virret, lastenlaulut ja joululaulut. Muita lauluja en osaa. Parhaimmillaan vanhus on ruvennut laulamaan kanssani, suihkun on voinut avata ja tukka on saatu pestyä.

Kun pesut on tehty, kummasti elämä kirkastuu jälleen. Vanhuksen mielestä on mukava saada papiljotit päähän ja voihan sitä vaikka laittaa jotain parfyymia. Kun hän pääsee istumaan kahvipöytään huivi kiedottuna papiljottien päälle, enää ei harmita mikään. Ikkunasta voi katsella muuttolintujen paluuta.

Mutta entä silloin, kun mikään keino ei auta, eikä asiakas pysty tekemään oman etunsa mukaisia päätöksiä. Kuinka pitkälle ihmisellä on itsemääräämisoikeus? Siihenkö asti, että sammaloituu?

Minun tapani tehdä hoitotyötä on se, että mietin aina, miten toivoisin minua kohdeltavan samassa tilanteessa. Jos vanhana sairastun muistisairauteen tai muuten vain heittäydyn yhteistyökyvyttömäksi, toivon, että hoitajani tekee kaikkensa saadakseen minut suostumaan hoitotoimenpiteisiin ja pesulle.

Minut saa myös pakottaa. Kunhan vain muistaa keittää kahvit ja tarjota suklaata suihkun jälkeen. Todennäköisesti minua ei enää sitten kiukuta. Suklaa suussa olen harvoin pahalla tuulella.
 
 

Kommentit