Ehdinkö hoitaa?
Voitaisiinko vihdoin aloittaa se arvokeskustelu, jossa määritellään, mikä meille suomalaisessa yhteiskunnassa on arvokasta?
Uuden vanhuspalvelulain (Laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista 2012/980) mukaan pitkäaikaista hoitoa ja huolenpitoa turvaavat sosiaali- ja terveyspalvelut on toteutettava niin, että iäkäs henkilö voi kokea elämänsä turvalliseksi, merkitykselliseksi ja arvokkaaksi. Samaan aikaan kentältä kantautuu viestejä jäsentemme riittämättömyydentunteista sekä huolta hoidon ja hoivan laadusta. Työvuorossa on monissa paikoissa kouluttamattomia työntekijöitä ja opiskelijoista pisimmällä olevia käytetään häikäilemättä vastuuvuorolaisina. Työnantajat auliisti myöntävät pyrkivänsä henkilöstömitoituksen osalta minimiin asukkaiden toimintakyvyn sijaan.
Mitä ihmettä tämä on? Olemme vihdoin saaneet lainsäädännön tasolle kirjattua ajatuksemme ja tavoitteemme hyvästä hoidosta ja hoivasta ja silti koemme päivittäin riittämättömyyttä ja eettistä ristiriitaa hoitaessamme ikääntynyttä väestöä. Moni hoitaja kokee olevansa jopa huono, kun ei ehdi tekemään sitä hyvää hoitoa, johon on koulutuksen saanut.
Käsitteet asumispalvelu ja kodinomainen hoito ovat myös vääristyneet. Kodinomaisuus tarkoittaa laitosta, jossa lähi- ja perushoitajat tekevät myös laitostyöt ja apuvälineitä ei käytetä. Koulutuksellakaan ei ole niin väliä, kyllähän omaisetkin ovat siellä kotona kouluttamattomia. Unohtuu, että yhteiskunnan tarjoamat sosiaali- ja terveyspalvelut ovat ammatillista toimintaa, joka edellyttää määriteltyä kelpoisuutta ja osaamista. Asumispalvelu puolestaan tarkoittaa sitä, että ennen pitkäaikaishoivassa asuneet potilaat muutetaan omiin asuntoihinsa ja hoidetaan pienemmillä resursseilla, koska on siirrytty pois vaativasta laitosympäristöstä asumispalveluihin. Potilaan muuttuessa asiakkaaksi unohtuu usein se, että palveluntarve kuitenkin pysyy samana.
Voiko näin toimia? Resursseilla tai lähinnä niiden puutteella voidaan tänä päivänä perustella vaikka mitä. Voitaisiinko vihdoin aloittaa se arvokeskustelu, jossa määritellään, mikä meille suomalaisessa yhteiskunnassa on arvokasta? Onko yritysverojen turvaaminen kestävällä pohjalla, kun toiminnot kuitenkin siirtyvät ulkomaille? Voiko yritysmaailmasta oikeasti siirtyä ajatus liiketaloudellisesta kannattavuudesta hyvinvointivaltion perustoimintoon, joiden tavoitteena on pitää huolta niistä, jotka eivät siihen enää itse kykene? Tämä hyvinvointivaltion perusperiaate tuntuu kadonneen yhteiskunnallisesta keskustelusta. Mielestäni yhteiskunnan tulee miettiä mistä voittoa voidaan kerätä, jotta myös inhimillisesti arvokkaat asiat, kuten merkityksellinen vanhuus ja kuolema voidaan kustantaa.