Asumispalveluiden piirissä on yhä enemmän ikääntyneitä kehitysvammaisia

Vanhustenviikolla on hyvä pysähtyä tarkastelemaan vanhuuden monimuotoisuutta. Vanhuspalvelut on totuttu ajattelemaan elämän viimeisten vuosien palveluina, jolloin kuvioihin mukaan tulevat kotihoito sekä tehostettu palveluasuminen. Todellisuudessa osa vanhuksista on asunut palveluiden piirissä jo vuosia tai jopa vuosikymmeniä ennen kuin vanhuuden vaivat astuvat kuvioihin.  

Vammaisten asumispalvelut ovat usein elämänmittaisia palveluita. Kehitysvammaisten henkilöiden keskimääräinen elinaika on viimeisten vuosikymmenien aikana noussut. Tämän vuoksi asumispalveluiden piirissä on myös enemmän ikääntyneitä kehitysvammaisia. Eliniän nousussa on positiivinen suunta, jonka mukana palvelut eivät täysin ole pysyneet. 

SuPer laati vuonna 2019 selvityksen superilaisista vammaistyössä, jossa ikääntyminen vammaispalveluissa nousi selvästi esille. Superilaiset kertoivat, että vammaisten ihmisten vanhenemista ja palvelun tarpeen muutosta ohjauksellisesta työstä hoidolliseen työhön ei juurikaan huomioida asumisyksiköiden hoitajamitoituksessa. Ikääntymisen ja asukkaiden hoitoisuuden lisääntymisen myötä tarve henkilöstön koulutukselle muistisairaiden kehitysvammaisten kanssa työskentelyyn sekä saattohoitoon on lisääntynyt. 

Omassa kodissa mahdollisimman pitkään asuminen on ihanne, johon palvelujärjestelmämme perustuu. Ikäihmisten ympärivuorokautisiin palveluihin siirrytään vasta kun se on ihan välttämätöntä, jos aina silloinkaan. Muistisairaus on yleinen peruste ympärivuorokautiseen hoivaan. Erityisryhmille nuo ovet eivät aukea silloinkaan, kun se olisi välttämätöntä.

Muistisairaat vammaiset jäävät vammaispalveluiden asumisyksikköön, vaikka yksikön resurssit ja osaaminen eivät vastaa muistisairaan hoitamiseen. Samassa veneessä ovat myös mielenterveys- ja päihdepalveluiden asukkaat.  

Palveluntarpeen arviot voivat olla vuosia vanhoja ja hyvin diagnoosikeskeisiä. Laadukasta elämän loppuvaiheen hoitoa on mahdotonta toteuttaa, jos palveluntarve on laskettu ohjausta tarvitsevalle asukkaalle, kun todellisuudessa asukas voi olla saattohoidossa. Prosessit palveluntarpeen arvioinnissa ovat hitaita ja mitoitukset nousevat nihkeästi. 

Palveluiden jatkumo katkeaa siinä vaiheessa, kun asiakas astuu vammaispalveluiden tai mielenterveyspalveluiden lokeroon. Jäsenet kertova usein turhautunutta viestiä kentältä, että asiakas ei pääse vanhuspalveluiden piiriin, vaikka tarve olisi ilmeinen. Samoissa asumisyksikössä asuu itsenäistyviä nuoria aikuisia ja ikääntyneitä muistisairaita eikä yhteentörmäyksiltä aina vältytä.  

Ikääntymisen myötä tulevat muutokset ovat monelta osalta yhtenäisiä riippumatta siitä onko asiakas erityisryhmään kuuluva vai ei. Arvokas vanhuus kuuluu kaikille ja sen voi saavuttaa tarkastelemalla ensisijaisesti henkilökohtaista palveluntarvetta. 

Saija Vähäkuopus,
asiantuntija

Kommentit