Armotonta menoa – Miksi hoitajien ääntä ei kuulla?

Kävin katsomaan Susanna Helken ohjaaman elokuvan Armotonta menoa – hoivatyön lauluja. Elokuvassa tarkastellaan ikäihmisten hoivan tilaa useasta suunnasta. Omaisten huoli palveluiden yksityistämisestä on suuri. Toisaalla taas teknologiaa vyörytetään ikääntyneiden seuralaiseksi sekä etäyhteyksiä kotihoidon käyntejä korvaamaan.

Katsojalle tulee epämiellyttävä olo, kun näytetään lyhytsanaisia, tönkköjä robotteja, joita ikääntyneet pitävät typerinä. ”Sittenhän me vasta dillejä ollaan, jos näiden kanssa ruvetaan puhumaan”, tokaisee iäkäs mies.  Epämiellyttävältä tuntui myös, kun etäyhteyshoitaja huhuilee asiakkaitaan, jotka eivät näy kamerassa tai etäyhteydet pätkivät. Mieleen hiipii ajatus siitä, mitä asiakkaan kotona tapahtuu, kun etäyhteys sammuu.

Väsyneiden hoitajien kuoro laulaa ääneen sen, mitä muuten ei haluta kuulla: “Meitä on ohjeistettu / ettei saa kommentoida työnantajaa / nimeäni ei saa mainita / eikä työnantajaa / Päätin vaihtaa ammattia / jotta voisin olla / päivittäin tekemättä / moraalin vastaisia päätöksiä…”. Elokuvan pääosassa on lähihoitaja Tiina, joka nykyisessä työpaikassaan saa hoitaa hyvin. Työhistoriassa hänellä on karuja kokemuksia toisenlaisista työpaikoista. Elokuvassa sai myös nauraa, se oli lähihoitaja Tiinan ansiota. Haluaisin, että Tiina hoitaa minua, kun olen vanha. Lämmintä, läsnä olevaa ja huumorilla höystettyä hoivaa ja hoitoa.

Elokuvassa käsiteltävät asiat olivat minulle ikävän tuttuja. Olen pystypaininut kuusitoista vuotta joka työpäivä elokuvassa esille tulleiden asioiden kanssa. Tuttuudesta huolimatta elokuvaa katsoessa tuli itku. Itku siitä, että ikäihmiset on saatu tuntemaan itsensä arvottomiksi ja osa hoitajista on saatu hiljennettyä. Inhimillisyys on heitetty jyrän alle mitä kummallisimmilla selittelyillä, vaikka todellinen ajuri on ollut raha.

Elokuvan loputtua huokasin ääneen ”Nyt se on näkyvää!”. Teki mieli huutaa ”Yes! Siinä se totuus nyt tuli!” Näkyväksi oli saatu SuPerinkin rummuttama viesti, että kysymys on laadukasta hoivaa ansaitsevista iäkkäistä, joiden elämällä on arvo. Ketään ei pidä nimittää kestävyysvajeeksi. Kysymys on myös hoitajista, jotka haluavat hoitaa hyvin. Toivon, että työnantajat, viranhaltijat ja päättäjät näkevät tämän elokuvan. Sen tuoma viesti on tosi.

Sari Ilonummi
SuPerin asiantuntija

Kommentit