Kolumni: Käytöstaulu päättäjille?
Jouduin erään viikonlopun aikana käymään lasten terveysasemapäivystyksessä. Siellä silmiini osui niin sanottu käytöstaulu. Siinä kerrottiin, mitä asemalla tehdään siitä hetkestä lähtien, kun ihminen tulee päivystykseen: mitkä ovat toimenpiteet, miksi niitä tehdään ja kuinka kauan jokin tietty asia kestää. Kokonaisajasta ei puhuttu mitään, eli voi kulua 2–6 tuntia - tai jotain muuta. Taulussa pyydettiin ymmärrystä ja todettiin lopuksi, että hoitohenkilökunta tekee koko ajan töitä.
Tulin miettineeksi, että meidän superilaisten pitää varmasti tehdä samanlainen käytöstaulu päättäjille. Hallitusohjelmaan on kirjoitettu, että ympärivuorokautisessa hoitopaikassa hoitajamitoitusta voisi laskea, sillä siellä olevat hoidettavat eivät tarvitse yhtä paljon hoitoa kuin aiemmin. Kun yhtälöön vielä lisätään vanhusmäärän kasvu, on lopputulos täysin mahdoton.
On pakko sanoa, että tehty hallituskirjaus osoittaa uskomatonta tietämättömyyttä asian oikeasta tilasta, tai sitten vain eurot puhuvat. Europula pitää sanoa ääneen eikä sitä tule piilottaa muiden asioiden alle. Hallituksen kirjauksen takia meidän superilaisten pitää selventää päättäjille, mitä me teemme ja miksi joku työ tai toimenpide vie oletetun ajan. Kaikesta ei kuitenkaan voi tietää, miten kauan toimenpide kestää. Se tässä on erikoista, että päivystyksessä asia on selvä pläkki, mutta vanhustenhoidossa ei mitenkään ymmärrettävää.
On siis jälleen kerran aloitettava alusta, ammatin arvostuksesta. Juhlapuheissa kehutaan, mutta arjessa painetaan maan rakoon. Näin ei voi jatkua.
Ammattitaito on asia, joka työnantajan pitää tunnustaa ja jota arvostaa. Kukaan ei saa sanoa, että kaikista on lähihoitajiksi tai muiksi sote-alan ammattilaisiksi. Hoitaminen, kasvattaminen, lääkitseminen, kuntoutus ja tukeminen sairauden hoitamisessa eivät ole asioita, jotka onnistuvat myötäsyntyisesti kaikilta. Osaaminen on koulutuksen tulos - ammattitaitoa, jota pitää kehittää koko työuran ajan. Koulutus on tae laadukkaasta tasosta ja osaamisesta, joka koituu hoitoa tai apua tarvitsevan asiakkaan, potilaan tai lapsen hyväksi.
Seuraavaksi on kyse siitä, miten työnantaja määrittelee työnkuvan, eli mitkä kaikki tehtävät kuuluvat superilaisille missäkin työssä. Jälleen on otettava huomioon se, mitä hoidettava tarvitsee ja mitä organisaatio tarjoaa. Priorisoinnissa hoitoa tarvitseva on laitettava ykköseksi, iästä riippumatta. Tarpeet ovat yksilöllisiä ja erilaisia, mutta yhteistä asiakkaille on, että yksikään ei pärjää ilman päivittäistä apua ja hoitoa. Hidastunut vanhus ja hoitajien liian vähäisestä määrästä johtuva kiire ovat turmioksi vanhuksen omatoimisuudelle.
Vanhuspalveluissa on huomioitava, että jo 10–15 vuoden ajan ovat kunnat nostaneet kunnallisen hoidon piiriin pääsyä edellyttävää hoitoisuuden rajaa riippumatta siitä, onko sen tuottaja yksityinen vaiko kunnan oma taho. Tämä tarkoittaa, että hoidettavat ovat monisairaita ja hoitoon tarvitaan entistä enemmän aikaa. Entistä enemmän tarvitaan myös moniammatillista tiimityötä, jossa jokainen tekee oman osuutensa hoidosta. Tämä on vanhusten hoidossa ymmärretty usein väärin, kun tilannetta on peilattu sairaalamaailmaan. Tarvitaan myös Entä sitten jos -varatoimintaohjeet. Niiden avulla moni asia saataisiin hoidettua ennen kuin siitä tulee todella akuutti. Samalla tavalla on mietittävä kuntoutuksen tavoitteet eli se, miten maksimoidaan omatoimisuus.
Vanhuspalveluissa on paljon parantamisen varaa. Tilanne ei kuitenkaan parane sillä, että vähennetään ammattitaitoista henkilökuntaa tai laitetaan heidät tekemään tukipalveluita, jotka eittämättä ovat kokonaisuudessa tärkeitä, mutta tarvitsevat omat tekijänsä.
Terveisin,
Silja