Lähihoitajan työstä ei puutu merkityksellisyyttä

Helsingin Sanomien päätoimittaja Päivi Anttikoski kirjoitti torstain (29.12.) kolumnissaan noin nelikymppisistä asiantuntijoista, jotka haluavat vaihtaa alaa ja luopua esim. johtotehtävistä. Osa haluaa tehdä jotakin aivan muuta, osa haluaa enemmän aikaa perheelleen ja itselleen. Yhteistä on, että siirrytään pois ns. ison pomon paikalta. Työelämältä etsitään jotakin muuta kuin mitä se on tähän asti antanut.

Tämän suuntauksen tunnistaa myös hoitoalalla. Moni alan vaihtaja hakeutuu lähihoitajakoulutukseen, sillä haluaa tehdä jotakin merkityksellistä. Hoitajan työssä palaute on välitön ja tunne siitä, että omalla työllään todella auttaa muita ihmisiä, on monelle erittäin tärkeää. Osa alan vaihtajista on joutunut työttömäksi ja haluaa hakeutua alalle, jossa työtä on tarjolla. Osa on uupunut työelämän kovassa vauhdissa, eikä palkka enää tunnu riittävältä syyltä jatkaa. Jatkuvat yt-neuvottelut syövät koko työyhteisön jaksamista ja työkavereiden poislähtö nakertaa mieltä. Hoitajan työ koetaan antoisana vaihtoehtona.

SuPer kysyi keväällä verkkosivuillaan, mikä on parasta lähihoitajuudessa. Vastauksissa korostuivat ihmisläheisyys ja auttamisen halu sekä työn monipuolisuus. Yksi vastaus kuvasi hyvin tyytyväisyyttä valittuun ammattiin: ”Parasta on se, että jo näin eläkkeellä olevana lähihoitajana voin iloisin ja rauhallisin mielin sekä ylpeänä katsoa taaksepäin rakastamaani työtä.”

Alan vaihto ja tehtävästä toiseen siirtymiset ovat tietysti ihan luonnollisia asioita, sillä moni ehtii luoda useammankin työuran elämänsä aikana. Osa haluaa siirtyä esimiestehtävästä asiantuntijaksi ja osa taas haluaa esimerkiksi toimistotyön jälkeen tehdä jotakin käsillään. Välttämättä syy ei ole huonon työelämän. Kuten Anttikoski kirjoittaa, elämänkokemus ja pitkä työkokemus antavat käsityksen siitä, mitä haluaa tavoitella ja mitä on odotettavissa.

Mitkä ovat tämän päivän suomalaisen työelämän arvot ja mitä niiden tulisi olla? Kaiken lähtökohta on varmasti hyvinvoiva kansalainen, joka kokee elämänsä turvalliseksi ja joka voi elää oman arvomaailmansa mukaisesti myös työelämässä. Sen, että haluamme auttaa muita kansalaisia ja puhaltaa ns. yhteiseen hiileen, tulisi olla kannustavaa ja arvostettavaa, muutenkin kuin juhlapuheissa. Kriisin kohdatessa maata hylkäämme helposti menneiden vuosien sivistysvaltion. On helpompi ajatella vain itseään, kun ympärillä on kaaos. Myös päättäjät sortuvat jättämään kaikkein eniten apua tarvitsevat liian yksin vedoten talousvaikeuksiin.  Nyt tulisi kääntää katse yhdessä tekemiseen ja muiden auttamiseen. Se vaatii hyvää itsetuntoa ja oman arvon ja osaamisen tunnustamista.

Työyhteisöissä ei yleensä ole mahdollisuutta valita työkavereita, vaan kaikkien kanssa on tultava toimeen. Se vaatii joustavuutta, hyviä tunnetaitoja, kykyä ja halua ymmärtää muita, taitoa ymmärtää omaa toimintaa ja kykyä muuttaa sitä tarvittaessa. Mitä minä voin tehdä toisin, on tuloksellisempi kysymys kuin mitä joku muu voi tehdä toisin. Työyhteisössä ei voi toimia lukkiutuneena ajatteluun: tällaisena synnyin ja tällaisena kuolen. Osalle se voi tuntua ylitsepääsemättömältä ja toisessa ääripäässä osa nauttii itsensä haastamisesta ja uusien yhteyksien löytämisestä muihin ihmisiin. Jokainen tiimi, jokainen työyhteisö, jokainen kokoonpano muodostuu ryhmän jäsenistä, joilla kaikilla on vastuunsa yhteisessä toiminnassa ja tavoitteiden saavuttamisessa. Työyhteisön hyvinvoinnilla on suunnattoman suuri merkitys jaksamiselle ja organisaation toiminnalle. Ja tietysti työn mielekkyydelle.

Ammattiliitot ovat työelämän äänitorvi päättäjien suuntaan. Tuomme viestiä jäsenistöltämme ympäri Suomen. Moni työelämää kohtaava muutos on ollut tiedossa jo kauan ja niistä on viestitty päivittäin. Toivottavasti jatkossa viestejä kuunnellaan tarkemmin, sillä kaikilla meillä on tarkoitus rakentaa ja kehittää työelämää niin, että ihmisillä on hyvä olla.

Hyvää uutta vuotta 2017

Kommentit