Yhdessä voimme sammuttaa sote-talon liekit
Vaaliviikot ovat ohi, ja niiden aikana maailma tuntui olevan tulessa myös Suomessa. Poliitikot väittelivät ilta toisensa jälkeen siitä, miten tulipalo pitäisi sammuttaa, mutta yhteistä näkemystä oli vaikea löytää.
Vaaleissa valittiin eturivin sammuttajat aluevaltuustoihin ja kuntiin, mutta eduskunnassa ovat ne palontorjujat, jotka jakelevat sammuttajille sammutusvälineitä ja säätävät myös sammutustöissä välttämätöntä vesimäärää.
Historiassa jokainen kynnelle kykenevä otti oman sangon ja siirtyi sammutustyöhön. Löytyykö nyt sammuttajia, kun sote-talomme on tulessa? Osa seisoo sammutusjonossa sangot käsissään, mutta onko heillä vettä? Osa seuraa sivussa toimettomana ja arvostelee, ja osa ei halua sammuttajille edes sammutusvettä antaa.
Maailma muuttuu, ja silti pidetään kiinni vanhoista suunnitelmista. Kansan mielipide tulee huomioida tulevissa päätöksissä, eikä odottaa vain seuraavia eduskuntavaaleja. Tulipalon sammutus on joukkuelaji. Samoin on politiikka ja hyvinvointivaltiomme pelastusurakka. Sivuseikka on silloin se, kuka voittaa ja kuka häviää, jos koko talo tuhoutuu. Riitelemme sammutustekniikoista, kun talo on liekeissä. Kaikki sammuttajat on pidettävä mukana sammutusjonossa. Ei ole viisautta pitää kiinni omista ideologioistaan silloinkin, kun on selvästi nähtävissä, että valittu malli ei toimi ja taistella sen mallin kanssa katkeraan loppuun. Vastakkainasettelun aika ei ole nyt.
”Tarvitaan tahtoa nähdä kokonaisuus ja kulkea toisen kengissä ja rinnalla edes vähän matkaa.”
– Päivi Inberg
Päättyneissä vaaleissa oli kampanjointiin otettu mukaan myös satuja. Eräässä niistä peippo kantoi nokassaan vesitilkkaa metsäpalojen sammuttamiseksi. Mallilla haluttiin osoittaa esimerkin voimaa, yhteistyöhalua ja vastuunkantoa. Saduissa kaikki usein toimii, mutta olisiko se mahdollista saada toimimaan myös oikeassa elämässä? Vanhukset, lapset, nuoret sekä syrjäytyneet kärsivät ja heidän hoitajansa yrittävät parhaan kykynsä mukaan auttaa. Onko auttajilla riittävästi sankoja ja sammutusvettä ja halutaanko niitä heille oikeasti myös antaa? Työttömyys ja maan velkataakka kasvavat. Osa rikastuu, suuri osa köyhtyy, ja aivan liian moni on jo pudonnut tai putoaa kohta kyydistä. Sopua, solidaarisuutta, inhimillisyyttä ja sääliä tarvitaan. Tarvitaan tahtoa nähdä kokonaisuus ja kulkea toisen kengissä ja rinnalla edes vähän matkaa.
Pääsiäinen on sekä surun että ilon juhla. Silloin on myös hyvä hetki pysähtyä miettimään, mikä lopulta on tärkeää ja millaisen jäljen me pystymme jälkeemme jättämään. Näitä samoja polkuja ovat kulkeneet esivanhempamme jo ennen meitä ja tulevat sukupolvet meidän jälkeemme. Millaisen perinnön ja tien me heille nyt jätämme? Jääkö heille vain kivinen pelto ja hiiltyneet rauniot vai voisimmeko tarjota heille jotain parempaa?
Kirjoittaja
